Tuskassa-näyttelyn tavoitteena on tehdä näkyväksi huumeita käyttävien tai huumeriippuvuussairautta potevien läheisten hätää sekä herättää yhteiskunnan tietoisuutta tähän liittyvän avun tarpeesta. Näyttely on osa valokuvataiteilija Johanna Kareen KATSO IHMINEN® -näyttelykonseptia. www.johannakare.com
Inka †
Olen neljän lapsen äiti ja kahden tytön mummi. Vuosi sitten minusta tuli myös äiti, jonka lapsi on kuollut huumeisiin.
Isosisko on kuvaillut Inkaa näin: ”Inka on ihana, ainutlaatuinen, iloinen, hauska, sottapytty, paras ystävä, kaveri, täti, tytär, pikkusisko, ahkera, epävarma, blink blink, huithapeli, herkkä, kaunis ja ennen kaikkea meille kaikille niin äärettömän rakas”.
Muutos Inkassa alkoi näkyä yläasteella, jolloin kannabiksen käyttö paljastui. Huumeiden lisäksi mukaan tulivat rikokset ja väkivalta.
Perheelle pahimpia hetkiä olivat ne, kun ei tiennyt missä lapsi on. Joskus oma epätoivo oli niin syvää, että ajatteli sen vievän oman mielenterveyden ja jopa hengen. Ei pystynyt keskittymään mihinkään, ei nukkumaan eikä syömään. Olin hukannut oman lapseni täysin. Se tyttö, jota näin välillä, ei ollut Inka, jonka tunsin. Se oli ihan vieras ihminen. Hän oli huonosti voivan ihmiskuoren näköinen ja päihtyneenä puhui vieraalla äänellä ja oli ylimielinen. Omat tunteet heittelehtivät. Huoli ja pelko olivat koko ajan läsnä.
Aina kun puhelin soi, pelkäsin katsoa kuka soittaa, koska odotin sitä viimeistä puhelua. Sitten tuli se päivä 2.10. Inka kuoli monen eri päihteen aiheuttamaan myrkytykseen. Minun päässäni oli kuva Inkasta, joka makaa kylmällä lattialla. Lapsen menettäminen on maailmankaikkeuden kauhein asia. Aluksi tuntui, että siitä ei voi selvitä mitenkään. Suru ja ikävä teki kipeää ihan fyysisesti. Tekee vieläkin. Ei saa koskettaa ja halata lastaan enää koskaan.
Minua auttoi se, että pystyin puhumaan ystävien ja muidenkin ihmisten kanssa ilman häpeää.
William †
Veljenpoikani William 28 vuotias oli hienosti päässyt eroon aktiivisista huumevuosistaan. Uskoontulo käänsi uusia sivuja elämässä, herätti uuden elämän. Hän oli saanut ajokortin takaisin, selvitellyt asioitaan, käynyt kesken jääneitä koulutuksiaan loppuun. Uusi työpaikkakin oli edessä. Veljenpoikani ehkä haki lääkettä omaan olotilaansa, ehkä ratkesi nähdessään vanhoja kavereitaan. Hän oli murheissaan ratkeamisestaan. Hän ratkesi vielä jonkun kerran. Fentanyliin.
Yksi aamu veljeni löysi hänet tajuttomana. Ambulanssi kiidätti Wilin sairaalaan missä hänet laitettiin hengityskoneeseen. Kamppailimme syvissä vesissä ja huusimme hätäämme Jumalalle. Emme halunneet kuulla että hapenpuute aivoissa oli saanut aikaan massiivisen aivovaurion. Diagnoosi oli aivokuollut. Tuntui että emme saa silti luovuttaa . Onhan Jumala ihmeittenkin Jumala. Seitsemän päivää kävimme läpi kipuamme, rukoilimme, itkimme, pelkäsimme. Wilin perhe Kanadassa, me täällä Suomessa. Tuntui niin pahalle. Hän oli päässyt uuden elämän alkuun niin hienosti. Miksi kaikki loppuisi? Tätinä kaukana Kanadasta, pääsemättä fyysisesti paikalle, tiesin että vahingossa Wili ei kuitenkaan täältä lähtisi. Jumalan aikana ja vasta silloin.
Me kuitenkin menetimme hänet. Rukouksistamme huolimatta.
Viimeisenä päivänä sain Raamatusta kertomuksen mikä jollain tapaa auttoi luovuttamaan hänet Jumalan käsiin. Minua suretti Wilin kuolema ja se vei minut joiksikin kuukausiksi surutaloon. Näin miten laajalle suru vaikutti. Sisarusten, äidin, isän, muitten sukulaisten suru. Kullakin oma taistelu. Yksi elämä loppui fentanylin yliannostukseen. Kaunis nuori William. Oli vaikea inhimillisesti luopua hänestä. Silti tiesin että hän ehti matkata Jumalan kanssa. Tehdä päätöksiään tietoisena Jumalastaan. Ratkesi, murehti, ja tuo myrkky koitui hänen elämänsä sammuttajaksi. Helpompi, vaikka silti sydän murheellisena, oli luovuttaa hänet kun tiesi, että hän sai löytää Jumalan rakkauden kerran elämäänsä.
Kun ihminen ottaa riskin, ostaa aineita joiden vahvuuksista, alkuperästä, tai yhtään mistään ei kukaan tiedä kokonaan mitä ovat, tai kanna vastuuta mitä vauriota ne voivat aiheuttaa. Monesti mietin, miksi. Miksi ottaa riski? Elimistö voi oikeasti sammua. Ja vaurion nimeksi muuttuu peruuttamaton. Mieti tarkkaan. Jokainen elämä on ainutkertainen.
Timi †
Pettymystä, huolta, häpeää, padottuja tunteita, kipua, pelkoa, epätietoisuutta, kiukkua, hätää, itsesyytöksiä, toivoa ja rakkautta kaikesta huolimatta. Valtava kirjo negatiivisia tunteita kannettavana ja häpeään sidottuna. Rakkaus lapseeni ei kuitenkaan koskaan kadonnut eikä toivo, jota kannoin loppuun asti.Timi syntyi 1994. Hän oli taiteellinen, empaattinen, sosiaalinen, kohtelias ja hyväkäytöksinen myös iän karttuessa. Hän oli aivan mahtava isoveli.
Ensimmäiset merkit näkyivät kannabiksen käytössä. Mukaan kuvioihin tulivat erilaiset napit, essot jne. Timillä oli myös ykköstyypin diabetes ja hän oli koulukiusattu.
Timi kuoli 2016 elimistön hapettumiseen. Mietin noita viimeisiä vuosia. Mieleen nousee hyvin paljon ahdistavia tunteita. Velkaa oli tehty, ja hän tarvitsi apua niiden hoitamiseen. Sitten yöllä tuli soitto aivan sekavana ja viestiä, kun hän oli teholla. Häpeä, pelko ja huoli tulevasta. Silti hyvin vahvasti toivo ja rakkaus olivat läsnä.
Meillä on edelleen vahva yhteys perheenä ja luottamus Jumalan huolenpitoon kaikissa tilanteissa. Päihderiippuvuus on sairaus, jota ei tarvitse hävetä. Kuka tahansa ja kenen tahansa läheinen voi sairastua. Minun ja poikani välit eivät katkenneet noiden vuosien aikana. Hän oli ja on minun poikani, minun lapseni.
Joonas †
Karkailut ja huumeiden käyttö alkoi, kun Joonas oli 13-vuotias. Hänen aggressiivinen käytöksensä alkoi olla jokapäiväistä,samoin kuin päihteiden käyttö. Hän alkoi rikkoa tavaroita,kaapin ovia, seiniä ja kaikkea, mitä sai rikki. Jouduimme välillä pitämään hänestä kiinni ja käärimään peittoon, jotta hän rauhoittuisi.Elimme hälytysvalmiudessa ja pelossa 24/7. Yöunet olivat pinnallisia ja puhelin oli vieressä koko ajan. Sienet, butaani yms. tulivat kuvioihin ja meno vain kiihtyi. Olen miettinyt, että oliko virhe antaa hänet huostaan. Olisiko meidän pitänyt vielä kokeilla kotona?
18-vuotiaana Joonaksella olivat jo suonensisäiset huumeet arkipäivää ja kovemmat huumeet lisääntyivät. Sovimme, että hän saa tulla kotiin, jos hän lupaa olla varastamatta tai käyttämättä huumeita. Lopulta annoimme hänelle luvan piikittää itseään kotimme wc:ssä, koska se oli mielestämme siinä yhteydessä pienempi paha. Huumevelkojat lähestyivät meitä vanhempia ja uhkasivat sisaruksia. He pyysivät rahaa tai pojalle käy huonosti. Maksoimme huumevelkoja todella isoilla summilla. Katsoimme rahojen olevan toissijainen pojan hengestä.
Joonas löytyi kuolleena sängystä. Kuolinsyy oli metadonin yliannostus. Pidimme aina ovet auki hänelle. Rakastimme ja tuimme häntä. Emme sulkeneet ovia tai kääntäneet selkäämme. Ilman rakkauttamme hän ei olisi elänyt edes 21-vuotiaaksi.
Ikävä kyllä koimme useita kertoja vanhempina syyllistämistä siitä, että lapsemme käyttää päihteitä. Hän oli lapsemme joka tapauksessa ja selvin päin hän oli aivan hurmaava. Me emme häpeä emmekä työnnä päätä pensaaseen.
Juuso †, Joonas †
Itkin ja huusin sohvalla sikiöasennossa kolme päivää käymättä suihkussakaan.Kesällä 2019 menetin toiseksi vanhimman 24-vuotiaan poikani huumeiden aikaansaamaan myrkytykseen. Juuso ei kestänyt sitä, kun hänen paras ystävänsä hirttäytyi vain seitsemän päivää aikaisemmin. Viisi päivää myöhemmin kuoli huumeiden vuoksi myös toinen parhaista ystävistä. Kolmet hautajaiset peräjälkeen. Oma poikani tuotiin kuljetuksella Espanjasta Suomeen.
Kaikki päivät on ollut suoriutumista. Koetin vain suoriutua päivistä ja viikoista. Itkien vuoron perään kipua ja ikävää. Ruoan laitto ei onnistunut pitkään aikaan, leivonnaisista puhumattakaan. Kun tein jotain, itkin. Lapsi liittyi kaikkeen. Elettiin hetki kerrallaan.
Toukokuu 2021. Toinen poikani 27-vuotias Joonas oli ammuttu omaan kotipihaan huumekauppiaan tyytymättömyyden vuoksi.
Huusin ja itkin, olin yksin kunnes koti täyttyi muista ihmisistä.
Selviytymiskeinoina ovat olleet arki ja pakolliset rutiinit ja työ. Pakenen leipomiseen ja haluan, että lapsillani on hyvä olla. En katso asioita vain negaation kannalta. Uskon, että pojilla on nyt hyvä olla.
Teemu †
Veljeni Teemu oli luonteeltaan hyvin kiltti ja rauhallinen, rehellinen, huumorintajuinen ja kaikille ystävällinen. Alkuun huomasimme käytöksessä muutoksia lähinnä valehteluna ja ylimielisinä vastauksina. Teemu ei koskaan ollut koskaan aggressiivinen tai pahantahtoinen. Hän vain sulkeutui ja valehteli kaikesta. Hänellä oli pahoja harhoja, pelkotiloja ja useita ulosajoja autojen kanssa.
Läheisissä tilanne aiheutti sen, että huoli oli jatkuvasti läsnä. Missä Teemu on? Onko tapahtunut jotain? Missä kunnossa hän on? Onko vielä elossa? Vuosien mittaan tilanteeseen turtui ja tottui, mutta silti huoli Teemusta ei hävinnyt koskaan.
Kaksi vuotta sitten Teemu meni psykoosiin. Helmikuussa 2022 hän nukkui ikiuneen äitimme luona.
Itselleni on jäänyt jatkuva pelkotila päälle. Kroppa on valmiustilassa ja jännittyneenä, että jotain tapahtuu. Pelko, koska tapahtuu jotain kamalaa itselle tai muille, on hirveää. Pakko ollut vain mennä eteenpäin, vaikka ei jaksaisi, ja yrittää tehdä sellaisia asioita, jotka antavat itselle voimaa. Olen myös saanut apua ammattilaisilta.
Riippuvaiselle ihmisille haluan sanoa, että sinua rakastetaan ja sinusta välitetään kaikesta huolimatta. Sinua autetaan, kun itse olet valmis ottamaan apua vastaan. Välitä itsestäsi.
Läheisille haluan sanoa, että joskus on pakko ottaa aikalisä. Kävely metsässä tai pidempiaikainen irtiotto tilanteesta. Muista, että tämä ei ole sinun syysi. Saa romahtaa, aina ei jaksa. Pidä itsestäsi huolta, anna itsellesi aikaa. Olet tärkeä.
Timi †
Timi oli sosiaalinen, ystävällinen ja lempeä poika. Hän halusi muille ihmisille vain hyvää ja hänellä oli aina paljon ystäviä. Hän oli kaikin puolin hyvä ihminen. Siksi on niin vaikea käsittää miksi näin pääsi tapahtumaan? Miksi jouduimme hautaamaan hänet niin nuorena?
Tunnen suurta rakkautta, pohjatonta surua ja raastavaa ikävää. Tunnen syyllisyyttä siitä, että en onnistunut olemaan parempi isä Timille. Olisinko voinut tehdä enemmän silloin, kun Timin elämänhallinta alkoi hajoamaan? Muistan Timin lohduttavat sanat: ”Isä ja äiti, älkää syyttäkö tästä itseänne. Te olitte parhaat vanhemmat, jotka olisin voinut saada.”
Sanotaan, että aika parantaa haavat. Ei paranna. Aika vain pakottaa hyväksymään tilanteen ja elämään sen kanssa. Jäljellä on suru ja suuri tyhjyyden tunne, sillä osa minusta kuoli poikani mukana. Timiä kiusattiin vuosia minun ammattini (pappi) tähden. Miksi isän ammatti voi olla jollekin syy kiusata tämän lasta?
Mietin myös sitä, että osasinko tukea vaimoani ja muita lapsiani riittävästi keskellä omaa tuskaani. Ilmeisesti, sillä perheeni elämä jatkuu ja sen keskeltä löytyy tänään monia ilonaiheita. Ilman henkilökohtaista uskoa Timin kuolema olisi ollut liian raskas taakka minulle. Suuri ilo syntyy siitä, että Timikin sai kohdata Jeesuksen vähän ennen kuolemaansa. Siksi minä tiedän, että tämä hetken kestävä ahdistus päättyy kerran ja saamme viettää iankaikkisuuden yhdessä.
Kunnes jälleen kohtaamme rakas poikani Timi.
Antero
Pojan ollessa 16,5-vuotias huomasimme, että jotain oli vialla pojan elämässä. Harrastus jäi ja koulu ei maistunut. Tiesin, että jotain oli vialla mutta mitä? Huoli vain kasvoi, en saanut nukuttua, itkin ja pelotti. Töissä oli kuitenkin käytävä.
Kun lapsi oli 17-vuotias, hän meni psykoosiin ja joutui sairaalaan. Tietoa ei ollut, että miksi. Lääkäri ei osannut sanoa syytä. Vasta jälkeenpäin saimme tiedon, että hän oli polttanut pilveä.
Löysin jostain Irti Huumeista ry:n numeron ja soitin melkein päivittäin työntekijälle. Syytin itseäni ja hain syytä, mistä milloinkin. Sain paljon tukea, tietoa ja ymmärrystä, että tämä ei ole vanhempien syy. Ymmärsin ajan kanssa, että en voi muut- taa lastani, joka oli jo aikuinen vaan muutos pitää tulla hänestä itsestään.
Mielestäni olen itse selvinnyt tekemällä kovasti itseni kanssa töitä, koska ketään ei voi muuttaa vaikka kuinka haluaisi. Muutos lähtee myös vanhemmilla heistä itsestään.
Lapseni on nyt aikuinen, hänellä on oma perhe ja hän on lopettanut jo ajat sitten huumeiden käytön. Toivon kaikille läheisille, että hakekaa apua myös itsellenne, tukea ja tietoa. Muistakaa, aina on toivoa, toivottomia tapauksia ei ole ja ihmeitä tapahtuu.
Poika
Pojallani huumausaineiden käyttö alkoi 17. ikävuoden kieppeillä. Pojat kokeilivat katukaupasta hankkimiaan pillereitä, ja käyttö jatkui kaikilla muilla mahdollisilla aineilla. Kannabis kuitenkin näytteli pääosaa määrien kasvaessa. Lopulta poikani käytti huumeita päivittäin. Suonensisäisiä hän ei kuitenkaan ole koskaan kokeillut.
Avun saaminen päihdeongelmaiselle nuorelle on ollut uskomattoman vaikeaa ja monimutkaista. Erilaisia tukihenkilöitä on tullut ja mennyt. Kun luottamus tukihenkilön ja nuoren välille syntyy, niin sitten tulee henkilön vaihtuminen. Kunnat ostavat näitä palveluita, mistä edullisemmasta saavat. Poika pääsi myös tutkimuksiin aikuispsykiatrian puolelle. Se kuitenkin päättyi muutaman kuukauden jälkeen pojan kerrottua lääkärille jatku- vasta huumeidenkäytöstä. Kysyin pojalta, mihin hänet ohjattiin seuraavaksi. Vastaus oli: ei mihinkään.
Nuoren ajautuessa huumeongelmiin omat ajatukset menevät vuoristorataa. Päällimmäiset tunteet ovat epätoivo ja toivottomuus, kun menettää kosketuksen oman nuoren mieleen. Pienikin pätkä huumeettomuutta luo taas rohkeutta ja voimaa taistella nuoren puolesta. Jokainen huumeeton päivä on uusi päivä, askel kerrallaan. Sen olemme 23-vuotiaan poikani kanssa oppineet, että välittävän vanhemman tuki ja määrätietoisuus on erittäin tärkeää. Päihteiden käytön kanssa kamppaileva nuori ei itse kykene apua hakemaan.